Puheeni kapteeni Valto Kontoniemen muistolle 7.6.2003

Tämän puheeni kirjoitin elämäni parhaimman ystäväni - Valto Kontoniemen muistolle. Valton lähtö tuonpuoleiseen - oli kova isku minulle!

Kapteeni Valto Kontoniemen muistolle - 7.6.2003                                                                                                          (10.9.1941 - 30.5.2003)

Valto on poissa, mutta hänen valoisa muistonsa elää meissä lähtemättömästi.
Vaikka Valton elinkaari ei ollut kaikkein pisimpiä, niin hän sai elää moninaisesti rikkaan ja onnellisen elämän.

Pohjimmiltaan Valto oli lämmin, sydämellinen ja auttavainen ihminen, mutta samalla erittäin tarmokas ja osaava, - tunnollinen, rohkea ja ahkera puurtaja, niin virassaan Ilmavoimien lennonvarmennusteknillisenalan taitavana toimiupseerina, kuin myös perheen isänä.
Kaikkeen mihin hän ryhtyi, näkyi jälki yleensä parempana kuin monilla muilla tekijöillä. Valto oli miehistä niitä ensimmäisiä.

Valton näennäisen vaatimattoman oloisena nähdyn herran taakse kätkeytyi erittäin ammattitaitoinen toiminnan mies, ihminen - jollaisten ansiosta tämän maan hyvinvointi on rakennettu.
Yksi merkittävä piirre oli myös se, että Valto ei koskaan valitellut ja vaikerrellut - ei edes sairauden kohdattua.
Valto oli parhain ystäväni. Ystävä, joka ei koskaan minua pettänyt tai jättänyt minua tiukan paikan tullen pulaan.

Olin Valton esimiehenä noin kymmenen vuotta. Valto tuli meille Karjalan Lennostoon 1970  Rannikkojääkäri Pataljoonasta Upinniemestä.

Koska meillä kummallakin oli jo silloin verrattain pitkä, - teknillinen ja sotilaallinen koulutus sekä työkokemus esimiehinä takanamme, niin tarkkailimme ilmeisesti poikkeuksellisen kriittisesti toisiamme.

Luottamus ja arvonanto kasvoivat molemmin puolin. Vain järjelliset, tosiasialliset sekä samalla inhimilliset asiat, joissa päällimmäisenä tarkoituksena olivat puolustusvoimien eli samalla koko isänmaan etu, tulivat kaikkein merkittävimmiksi tekijöiksi, - neuvotteluissamme, joiden pohjalta sittemmin yhdessä tekemämme tuloksellinen toimitamme jatkui.

Totesin, että Valto on niitä suuresta enemmistöstä poikkeavia miehiä, jotka pyrkivät ja myös pystyvät ajattelemaan 360 asteen sektorilla, silloinkin - kun ei ole ollut tilaisuutta nukkua yhden yön yli. 
Kun sitten annoin Valtolle jonkun ns. luottamuksellisen tehtävän, niin Valto hoiti sen viimeistä piirtoa myöten, työtuntejaan ja vaivojaan laskematta. Olimme samalla aaltopituudella.

Ilmeisesti poikkeuksellisesti, suhteesta esimies ja alainen, alkoi meidän yli kaksikymmentä vuotta jatkunut ystävyytemme. Sittemmin alkoi myös ystävyyttämme lujittanut ns. aatteellinen ammattiyhdistystoimintamme.

Suuren noususuhdanteen 1970 luvun alkuvuosina poistuma palkkauksellisesti jälkeenjääneestä Ilmavoimien lennonvarmennusteknillisestä henkilöstöstä, huippuosaajista - oli n. 30 %.
Isänmaan edun nimissä, maanpuolustuksen uskottavuuden turvaamiseksi, etenkin Ilmavoimien lennonvarmennusteknillisen henkilöstön osalta, - jotakin oli tehtävä.

Ammattitaitoisimman ja korkeasti koulutetun henkilöstön poistuma oli saatava pysäytetyksi.
Tämän yhtälön ratkaisevan merkityksen Valto ymmärsi monia muita paremmin.

Kun sitten käytiin valitsemaan muutama vuosi aikaisemmin perustetulle Ilmavoimien Lennonvarmennusteknillisen yhdistykselle uutta puheenjohtajaa, niin omat alaiseni, joiden johdossa oli Valto, olivat minua parhaiten ehdottamassa ja tukemassa yhdistyksen uudeksi puheenjohtajaksi.

Sittemmin, pyynnöstäni -, Valto suostui tulemaan jäseneksi Ilmavoimien Lennonvarmennusteknillisen yhdistyksen hallitukseen, - yhdistyksen, jonka toiminnan ansiosta monista saavutetuista eduista yhdistyksen jäsenet vielä nykyisinkin saavat nauttia.

Silloisen, maanpuolustuksellisesti merkittävän, uraa uurtavan, pyyteettömän sekä samalla erittäin tuloksekkaan Ilmavoimien Lennonvarmennusteknillisen yhdistyksen työn yksi tukipilari oli ystäväni Valto.
Valto oli laajakatseisesti asioita ymmärtävä, sekä ainutlaatuisella auttamishalulla, että näkemyksellä varustettu mies.

Yhtenä esimerkkinä Valton monia muita korkeammasta moraalista ja solidaarisuudesta on kerrottava, että huomattuaan kuinka suuren työtaakan ja painostuksen kohteena olin, johtuen sekä virka- että monista muista silloisista  luottamustehtävistäni, niin Valto sanoi, että ”keskity Sinä Kale (Kalevi) kaikkein tärkeimpiin - me kyllä hoidamme kaiken rutiinin”. Sanoessaan ”me” hän oli esimerkillisenä esimiehenä varma myös omasta joukostaan.

Ystävyytemme kehittyi myös niin, että meistä tuli ystävät myös perheinä. Moninaiset olivat ne yhteiset vieraanvaraiset tapaamiset, joissa perheidemme kaikki ilot ja surut yhdessä koettiin. Monet ns. maailmaa parantavat sauna- ja grilli-illat yhdessä vietettiin.

Niinpä vielä nytkin, kun taannoin kerroin Valton sairaudesta tyttärilleni, jotka ovat jo nyt vakinaisissa viroissa Helsingissä, niin he kyynelehtivät avoimesti. Heille kun oli jo ns. vaipanvaihtoikäisestä alkaen muodostunut tietty käsitys siitä, että Valto-setä on isin tärkein, paras ja luotetuin ystävä.

Sittemmin pidentyneistä välimatkoista johtuen yhdessäolomme väheni, mutta ystävyytemme ei missään vaiheessa katkennut. Vieläkin autoimme tarvittaessa toisiamme.

Yhtenä esimerkkinä tästä on tapahtuma 1992 syksyltä: Rakentaessani uutta vapaa-ajanasuntoa, niin kaivinkonemies, - joka oli kaivanut rantakaivon, viemärikaivon, kaksi saostuskaivoa sekä näiden putkistoille tarvittavat yhdyskanavat, eli yli sataviisikymmentä metriä kaivantoa, sanoi perjantai-iltana, että ”jätän kaivinkoneen tänne ja täytän kaivannot maanantai aamuna, jos tarvittavat putket ja styroksit on asennettu sekä muut tarvittavat valmistelut on tehty siihen mennessä”.

Kun kelasin nopeasti mielessäni kaikki ne ystävät, joilla olisi tarvittava valmius, osaaminen ja fyysinen kunto tulla auttamaan, niin ykköseksi nousi Valto.

Soitin Valtolle, hän ymmärsi asian ja tuli apuun. Yhdessä teimme valtavan työmäärän kahdessa päivässä, - ystäväni Valto ei jättänyt minua silloinkaan pulaan.

Kun juhannusaattona 2002 vedimme kättä päähän, nostettuamme yhdessä rakkaimpiemme, eli vaimojemme kanssa, Suomenlipun salkoon perheeni ”vaparilla”, eli em. vapaa-ajanasunnollani, - josta minulla on muistona valokuva - ei edes välähtänyt mieleeni, - kuinka katoavaista on hetkellisyys ja ikuinen onni.

Mutta sitten - jo samana 2002 syksyllä Valtoon iski sairaus, vaikea ja riuduttava. Tarmokkaan ja vireän miehen, joka aina oli huolehtinut perheensä ja toisten eduista ja hyvinvoinnista - lähtölaskenta alkoi.
Sairauden kohdattua Valton onni oli, että hänen perheasiat olivat kunnossa.
Rakastava puoliso ja lapset, jotka huolehtivat hänestä tunnollisesti viimeiseen hetkeen saakka.

Kun kävin ystäväni viimeisinä elonpäivinä tapaamassa Valtoa hänen kotipitäjänsä sairaalassa, jossa Valto oli ns. saattohoidossa, niin Valto puristi minua kädestä ja sanoi minulle, että ”olet sinä Kale todella hyvä ystävä - ystävistäni paras”!

Vuoden lähes valoisimpaan aikaan Valto nukkui pois.
Jääköön Valto muistoihimme valoisana kuin valoisin vuodenaikamme.

Kukkakimppu ja Kevyitä Multia Sinulle Valto - Parhaimmalle Ystävälleni!

Ystäväsi Kalevi